Kansa tarvitsee kiihkotonta ja osapuolijaoista irrottautunutta tapahtumien selvittämistä ja arviointia, dosentti Erkki Tuomioja

HELSINGIN KAUPUNGIN HISTORIATOIMIKUNTA

Dosentti Erkki Tuomioja

Sotasurmat Helsingissä 1917–1918 -teoksen julkistamistilaisuus

Sunnuntai 13.9.2015 klo 11.00, * Santahamina

Elämme kasvavassa määrin historiatonta aikaa, mikä tarkoittaa sitä, että ihmisten tietoisuus ja ymmärrys siitä mistä ja miten olemme tulleet siihen missä tänään olemme on paremminkin vähenemässä kuin kasvamassa. Tämän tietoisuuden puute vaikeuttaa tulevaisuudenkin näkemistä ja haltuunottoa ja ruokkii joidenkin postmoderniksi nimittämää tässä ja nyt lyhytjänteisyyttä.

Väite että historiaa tuntemattomat ovat tuomittuja sitä toistamaan voi olla totta tai ei, mutta tietämättömyys lisää mahdollisuuksia joutua historian vangiksi ja sitä väärinkäyttävien poliitikkojen pyrkimysten välikappaleiksi.

Historian ja politiikan välillä on aina ollut monia yhteyksiä, vaikka ei aina tiedostettuja. Nämä yhteydet ja historian käyttö – ja väärinkäyttö – politiikassa ovat paljon vanhempaa perua kuin käsite historiapolitiikkaa, josta ei yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää ole vielä olemassa.

Historia oli keskeisessä roolissa, kun Suomen kansallista tietoisuutta ja valtiollisia instituutioita rakennettiin 1800-luvulla. Vastauksena sortokauden venäläistämispyrkimyksiin 1800-luvun lopulla myös historoitsijat mobilisoitiin todistamaan kuinka keisari Aleksanteri I nosti Porvoon valtiopäivillä v. 1809 Suomen kansankuntien joukkoon ja sitoutui kunnioittamaan Suomen lakeja ja autonomiaa. Suomalaisten historioitsijoiden valtavirran näkemys kanonisoitiin historialliseksi totuudeksi, jota vasta tämän vuosituhannen puolella on voitu kyseenalaistaa ja osoittaa ymmärrystä sille, että venäläisilläkin saattoi olla päteviä argumentteja kritisoidakseen autonomiataistelussa käytettyjä suomalais-nationalistisia tulkintoja.

Myös itsenäistyneessä Suomessa historioitsijoita tarvittiin erilaisten kansallisten pyrkimysten selittämiseen ja tukemiseen. Sotien jälkeen historioitsijoita tarvittiin selittämään Suomen sota-ajan valintoja, mikä tapahtui joskus tavalla joka johti nuoremmat tutkijapolvet upottamaan ns. ajopuuteorian, mutta nykyään ei Suomen sota-ajan politiikan faktojen tai tulkintojenkaan osalta ole aihetta historiasotiin.

Kylmän sodan kausi ja Suomen YYA-suhde Neuvostoliittoon ns. suomettumisilmiöineen ja sen päättyminen ovat tuottaneet uusia historiatulkintojen avauksia ja myös värikkäitä yksittäisiä ulostuloja ja sellaisia käsitteitä kuin ”rähmälläänolo”, mutta eivät silti ole synnyttäneet mitään pysyvämpiä historiantutkijoiden koulukuntien vastakkainasetteluja.

Me suomalaiset olemme onnekkaita

Suomi on ollut onnekas siinä, että meillä ei ole ollut sellaisia vallanvaihdoksia, jotka muualla ovat johtaneet puhdistuksiin ja historian uudelleenkirjoittamiseen. Olemme niitä harvoja maita maailmassa jotka eivät onnekseen ole itsenäisyytensä aikana läpikäyneet äkillisiä tai väkivaltaisia vallansiirtoja. Meillä ei ole myöskään enää jatkosodan päättymistä seurannutta lyhyttä kautta lukuunottamatta ollut historiankirjojen tai muunkaan kirjallisuuden poliittista sensurointia, eikä se tuolloinkaan perustunut uuteen lainsäädäntöön vaan enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseen itsesensuuriin, jonka ensisijainen kohde oli sodanaikainen propagandamateriaali.

Oleellista on, että melkein kaikki omasta menneisyydestämme kertova arkistomateriaali on säilynyt arkistoissa ja kirjastojen kellareissa, mikä on tällekin Helsingin sotasurmat-projektille ollut tärkeätä. Tärkeätä on myös, että myös muissa maissa säilynyt meidänkin tapahtumistamme kerttova arkisto-aineisto on vähitellen tullut avoimempaan käyttöön niissäkin maissa, joissa arkistot ovat olleet suljettuja tai vain valikoivasti käytettävissä.

Lta Erkki Tuomioja-6624_jnicropattu

Sisällissota jätti syvät haavat myös historiotsijoihin

Vuoden 1918 sisällissota jätti suomalaiseen yhteiskuntaan syvät haavat, joita sodan muisteleminen osapuolijuhlineen vielä pitkään ylläpiti. Historioitsijat eivät myöskään puolin ja toisin näiden haavojen lääkitsemistä aina edistäneet, usein suorastaan päinvastoin. Kaunokirjallisuudessa Väinö Linna 40 vuotta ja historiankirjoituksessa Jaakko Paavolainen 50 vuotta tapahtumien jälkeen vauhdittivat osaltaan ymmärrystä ja sovintoa ja sitä, että näitäkin tapahtumia on voitu jo pitkään tarkastella ilman, että sisällisotaan liittyviä tulkintoja ja kannanottoja on enää millään mielekkäällä tavalla haluttu liittää tämän ajan suomalaisia koskettaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai osapuolijakoihin.

Se mitä Suomessa vuonna 1918 tapahtui ei ollut silloisessa eikä myöhemmässäkään maailmassa ainutlaatuista. Onneksi maailmaan on vähitellen syntynyt ja vahvistunut yhteisvastuuta korostava ajattelutapa, joka velvoittaa puuttumaan kaikkiin ihmisoikeusrikkomuksiin ja sotarikoksiin. On perustettu uusi kansainvälinen rikostuomioistuin, jonka tehtävänä on tarvittaessa käsitellä kaikki tällaiset tapahtumat ja varmistaa se, ettei kukaan tällaisiin rikkomuksiin syyllistynyt enää minkään maan oikeusjärjestelmän laiminlyöntien ja toimintakyvyttömyyden vuoksi voi vapautua oikeudellisesta vastuusta.

Kun siis luemme uutisia Ruandasta, Srebdenicasta, Tšetšeniasta, Syyriasta tai Darfurista ja otamme kansainvälisen yhteisön vastuullisina jäseninä kantaa näihin tapahtumiin ja tilanteisiin, emme voi olla näkemättä yhtäläisyyksiä siihen, mitä Suomessa kohta 100 vuotta sitten tapahtui. Joudumme tarkastelemaan nyt myös omaa historiaamme yleisinhimillisten ja velvoittavien kriteereiden valossa.

Historioitsijat ilman rajoja Suomessa

Olin kesäkuussa mukana perustamassa Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -nimistä yhdistystä, jonka tarkoituksena on

  • edistää ja syventää historian yleistä ja monipuolista tuntemusta
  • edistää historiallisen aineiston ja arkistojen avointa ja vapaata käyttöä
  • edistää historian eri näkemysten ja tulkintojen asiallista vuorovaikutusta ja lähentää ristiriitaisia käsityksiä historian kulusta ja tapahtumista
  • myötävaikuttaa siihen, ettei historiaa käytetä ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä, sekä edesauttaa historian käyttöä konfliktien liennyttämisessä ja ratkaisussa

Helsingin sotasurmat

Tämä Helsingin sotasurmat 1917–1918 projekti, jonka tulokset on koottu tähän Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa julkaisuun, on erinomaisella tavalla toteuttamassa niitä tarkoitusperiä, joita Historioitsijat ilman rajoja yhdistyksemme haluaa edistää. Senkaltainen kiihkoton ja osapuolijaoista irrottautunut tapahtumien selvittäminen ja arviointi, jota projektissa on pyritty tekemään on se mitä sekä vanhojen että edelleen jatkuvien konfliktien käsittelemisessä tarvitaan: oikeata tietoa tapahtumista ja tämän tiedon tunnetuksi tekemistä, mutta myös tietoihin ja inhimillisiin arvoihin pohjautuvaa yhteistä ymmärrystä. Ja ennen kaikkea tarvitsemme sitoutumista siihen, että teemme kaikkemme, etteivät vuoden 1918 kaltaiset tapahtumat voi enää missään päin maailmaa toistua ja jatkua ilman, että niihin puututaan kaikin käytettävissä olevin inhimillistä kärsimystä vähentävin toimin.

Teksti Erkki Tuomioja, valokuva Lisse Tarnanen. (Otsikointi toimittajan).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *