Helsingin sotasurmat 1917–1918 -tutkimushanke

Oheinen artikkeli on julkaistu 16.3.2015 Helsingin kaupungin Tietokeskuksen verkkolehdessä KVARTTI.

Santahaminan joukkohauta oli 2000-luvun alkuvuosina laajasti esillä mediassa. Haudattujen lukumäärästä oli aluksi erilaisia arvioita lähtien muutamasta sadasta ja päätyen kaikkiin Etelä-Suomessa kadonneisiin tuhansiin punaisiin asti. Lisäksi sanalla Suomenlinna oli monta tulkintaa: se oli saari, sotilassaarten ryhmä ja vankiloiden kokonaisuus nimeltään Suomenlinnan vankila. Kesällä 1918 sillä tarkoitettiin hallinnollisesti kaikkia Helsingin vankileirejä, myös Helsingin niemellä sijainneita.

Joukkohaudan sijaintia epäiltiin. Kirjoittelussa esiintyi oletuksia, historian vääristelyä ja provosointia. Ei tiedetty, kuinka monta henkilöä Santahaminaan oli haudattu, keitä he olivat ja mihin heidät oli haudattu. Oli selvittämättä, missä laajuudessa Santahamina oli toiminut Helsingin vankileirien hautausmaana. Vuonna 1918 sisällissodan aikana ei ollut viranomaisia, jotka olisivat koonneet ja dokumentoineet tiedot Helsingin vankileireillä kuolleista ja heidän hautaamisistaan.

Uutisoinnissa esitettiin radiohiilimenetelmää hautausten iän osoittamiseksi. Vainajien henkilöllisyys haluttiin selvittää DNA-tutkimuksilla. Vaadittiin kaivauksiakin. Julkisuudessa tehtiin sangen vajain perustein pitkälle meneviä päätelmiä menneisyydestä. Haluttiin kertoa, että armeija on salannut synkän menneisyytensä. Jatkosodan teloituksistakin puhuttiin. Muutamaa vuotta myöhemmin huhut vain voimistuivat, ja kansalaismielipiteen rauhoittamiseksi valtioneuvoston oli rahoitettava kaivaukset Lappeenrannan Huhtiniemessä.

Asian selvittämisessä oli monia ongelmia. Osa Santahaminan vainajista kaivettiin ylös vuonna 1918, ja omaiset hautasivat heidät Malmin hautausmaalle ja osin muualle. Helsingin vankileireillä kuolleiden vankien henkilötiedoista ei ollut täyttä varmuutta. Erityisen vajavaisia olivat tiedot venäläisistä vangeista ja heistä, jotka eivät tienneet omaa sukunimeään – jos sitä nyt olikaan – ja syntymäaikaansa. Valtiollista väestörekisteriä ei vielä ollut eikä monella vangilla ollut minkäänlaisia henkilöpapereita mukanaan. Lisäksi pidätys-, karkaamis- tai kurinpitotilanteissa oli tapahtunut ampumisia ja vainajia oli siirretty.

Vuonna 2005 Santahamina-seura otti näkyvän roolin Santahaminan hautausmaa-asiassa. Yhdistys seurasi yleistä keskustelua, analysoi sitä ja tuki kaupunginvaltuutettu Yrjö Hakasen aloitetta Santahaminan punavankimuistopaikan tutkimiseksi ja kehittämiseksi. Hakanen kutsui koolle kaupunginmuseon, kaupunginarkiston ja Helsingin kaupungin historiatoimikunnan edustajien palaverin, johon allekirjoittanut osallistui Santahamina-seuran ja kokouksen puheenjohtajana. Santahaminassa pidetyssä tilaisuudessa luotiin lähtökohdat Santahaminan vankileirin ja hautausmaan historian selvittämiselle ja hauta-alueen kehittämiselle.

Toukokuussa 2005 Hakanen teki aloitteen Santahaminan joukkohaudan selvittämisestä ja kehittämisestä. Aloitteen allekirjoitti 44 valtuutettua.

– – esitämme, että kaupunginhallitus osoittaa kaupunginjohtajan toimialan varoista määrärahan vuosien 1918–1919 Santahaminan joukkohaudan historian selvittämisen tukemiseen ja joukkohaudan muistopaikan kehittämiseen yhteistyössä työväenjärjestöjen, museoviraston ja puolustusvoimien kanssa.

”Toivon, että tuon ajan arkistot tutkitaan entistä tarkemmin ja pyritään samalla selvittämään, ketkä joukkohautaan ovat aikoinaan päätyneet”, Yrjö Hakanen kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa 13.10.2005. Kaupunginhallitus suhtautui aloitteeseen positiivisesti mutta ei myöntänyt esitettyä rahoitusta.

Asukasyhdistys yhdisti uusimmat tiedot Santahaminaan haudatuista ja informoi asiasta Maanpuolustuskorkeakoulun, Kaartin jääkärirykmentin, pääesikunnan ja puolustusministeriön johtoa. Aiheesta pidettiin puolustusministeriön järjestämä tiedotustilaisuus Sota-arkiston tiloissa marraskuussa 2005. Tilaisuudessa allekirjoittanut julkaisi Sota-arkiston asiakirjalöydöt ja Santahamina-seuran kokoamat uusimmat tiedot joukkohaudasta. Yhdistyksen hallitus oli jo käynnistänyt maastotutkimukset ja muistomerkin kunnostamisen vuosikymmenien patinasta.

Hakanen uudisti aloitteen yhdessä valtuutettu Tero Tuomiston kanssa keväällä 2006. Tulos oli sama kuin edellisessä aloitteessa: ymmärrystä, mutta ei todellista tukea. Tulevaa tutkimushanketta vauhdittivat aloitteiden tekijöiden ja tutkimusryhmän johtajan yhteiskäynnit apulaiskaupunginjohtajien I.-C. Björklundin (2006) ja Tuula Haataisen (2008) luona keskustelemassa tutkimushankkeen merkityksestä ja sen tarvitsemasta tuesta.

Vuodenvaihteessa 2006–2007 Helsingin kaupungin tietokeskuksen johtaja Asta Manninen pyysi allekirjoittanutta laatimaan tutkimussuunnitelman ja käynnistämään tutkimustyön Helsingissä ensimmäisessä maailmansodassa sotasurmissa menehtyneistä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Venäjän vallankumouksen ja Suomen sisällissodan tapahtumissa nykyisen Helsingin alueella kuolleiden tai haudattujen henkilöiden kuolin- ja hautaustiedot sekä niihin liittyvät tapahtumat.

Yhteistyössä tietokeskuksen erikoistutkijan ja kaupungin historiatoimikunnan sihteerin Carl-Magnus Roosin kanssa selkeytettiin tutkimushanketta täydentämään 2000-luvun alussa julkaistua professori Heikki Ylikankaan johtamaa Suomen sotasurmat 1914­–22 -tutkimusta. Tutkimushankkeen haluttiin myös laajemmin tuovan uutta tietoa vuosien 1918–19 Suomen vankileirin välisestä ja Helsingin leirien sisäisestä toiminnasta.

Helsingin sotasurmat -tutkimushanke todettiin aiempien vuosien kokemuksien perusteella yhteiskunnallisesti tärkeäksi. Julkaistavat tiedot vähentäisivät – ehkä jopa poistaisivat – suomalaisten ja erityisesti helsinkiläisten jo kohta vuosisadan vallinnutta epätietoisuutta Venäjän vallankumouksen ja Suomen sisällissodan tapahtumista, kuolemista ja vankileireistä Helsingissä. Tärkeää oli myös selvittää suljettujen sotilassaarten hautauksien ja hautapaikkojen historia. Hanke myös selvittäisi sadoille suvuille, ehkä enemmillekin, esivanhempien viimeiset hetket ja hautaukset. Kansalaispalaute vahvisti asian merkityksen. Palautteet myös edistivät tutkimusta. Helsinki-tutkimus rohkaisee Suomen muita paikkakuntia tutkimaan omaa paikallishistoriaansa Suomen sisällissodan ja sen jälkeisten vankileirien ajoilta.

Tutkimushankkeen vauhdittamiseksi järjestivät Santahamina-seura ry ja Demokraattinen Sivistysliitto yhteistyössä Maanpuolustuskorkeakoulun kanssa huhtikuussa 2008 Santahaminassa Helsingin vankileirin 90-vuotisjuhlaseminaarin, vankileirikierroksen ja muistotilaisuuden hautausmaalla. Maanpuolustuskorkeakoulun suuressa auditoriossa oli 250 kuulijaa: tutkijoita, opiskelijoita, vasemmistopuolueiden jäseniä, punakaartilaisten jälkeläisiä, paljon santahaminalaisia sekä muita henkilöitä. Tapahtuma oli ilmeisesti suurin vuoden 1918 tapahtumien muistotilaisuus Santahaminassa 50 vuoteen. Symbolisesti merkittävä ele oli järjestäjien yhdessä laskema seppele haudalle.

Liikola

Syyskuussa 2008 vietettiin Helsingin vankileireillä menehtyneiden 90-vuotismuistojuhla Suomenlinnassa. Muistotilaisuudessa oli kutsuvieraina valtioneuvoston ja Helsingin yliopiston edustajia sekä Suomen kirkon ja Helsingin kaupungin johtoa. Muistojuhlassa puhuivat arkkipiispa Jukka Paarma ja ministeri Tuija Brax. Mieleenpainuvin oli kuitenkin kansanedustaja Erkki Tuomiojan pitämä punavangin omaisen puhe, joka kuvastaa hyvin miten vuoden 1918 tapahtumia muistellaan nyky-Suomessa.

– – Vuoden 1918 sota jätti suomalaiseen yhteiskuntaan syvät haavat, joita sodan muisteleminen vielä pitkään ylläpiti. Jokaista sodan kymmenvuotispäivää on muisteltu erilaisissa olosuhteissa ja tunnelmissa. Nyt 90 vuoden jälkeen voidaan vuoden 1918 sotaa muistella vapautuneemmin ja aidosti yhtenäisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Tähän on vaikuttanut ajan kulku ja se, että sisällissotaan liittyviä tulkintoja ja kannanottoja on vaikea enää millään mielekkäällä tavalla liittää tämän ajan suomalaisia koskettaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai osapuolijakoihin.

– – Meillä ei Suomessa ole kuitenkaan aihetta syyllisten etsimiseen tai tuomitsemiseen, ei liioin keinotekoisiin anteeksipyyntöihin ja anteeksiantoihin. Se, mitä edelleen tarvitsemme, on oikeata tietoa tapahtumista ja tämän tiedon tunnetuksi tekemistä, tunnistamista ja tunnustamista. Vielä enemmän tarvitsemme tietoihin ja inhimillisiin arvoihin pohjautuvaa yhteistä ymmärrystä. Ja ennen kaikkea tarvitsemme sitoutumista siihen, että teemme kaikkemme, etteivät sen kaltaiset tapahtumat, joiden yksiä uhreja olimme Suomenlinnan muistotilaisuudessa kunnioittamassa, voi enää missään päin maailmaa toistua ja jatkua ilman, että niihin puututaan kaikin käytettävissä olevin inhimillistä kärsimystä vähentävin toimin.

Vuodesta 2009 alkaen tutkimushanke sai tukea kaupungin historiatoimikunnalta ja tietokeskukselta. Punavankileirien historian selvittäminen kirjattiin syksyllä 2009 kaupungin seuraavan vuoden budjetin perusteluihin, ja budjettiin sisällytettiin ensi kertaa määräraha tähän tarkoitukseen.

Tietokeskuksen avulla palkattiin seuraavina kesinä Helsingin yliopiston historian laitoksen opiskelijoita keräämään tietoja Helsingin vankileirien vankikortistoista, seurakuntien hautauskortistoista sekä erilaisista uusista listauksista, jotka olivat nousseet julkisuuteen hankkeen aikana.

Opiskelijoista Tuukka Pirttilahti ja Ilkka Jokipii jatkoivat selvitystyötään pro graduina Helsingin vankileireistä. Työn tulokset esitellään nyt julkaistavan kirjan artikkeleina. Harry Halén jakoi tietonsa Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen upseerisurmista ja venäläisistä kesän 1918 Helsingin vankileireillä. Tauno Tukkisen selvitykset punakaartilaisten rintamatappioista ja Helsinkiin hautaamisista liittyvät Helsingin kevään 1918 hautauksiin Mäntymäelle ja Malmille. Tuomas Hopun ja Aapo Roseliuksen artikkelit kertovat Helsingin punakaartien sotatiestä ja kohtalosta rintamilla sekä taistelusta Helsingistä. Jukka Mattila kirjoittaa Helsingin valkokaartista ja Kari Kuusela saksalaisiin lähteisiin perustuen Helsingin valtauksesta huhtikuussa 1918. Veronika Shensinin katsaus suomalaisten venäläistaustaisiin perheisiin kohdistamasta terrorista valaisee sisällissodan jälkeisiä vaikeita aikoja Helsingissä. Santahaminassa tapahtuneet teloitukset ennen virallisia oikeuden päätöksiä avautuvat kaikessa karuudessaan Juhani Piilosen artikkelissa. Sari Näre kertoo 1910-luvun nuorisoliikkeestä, sakilaisista, ja Jenni Kirves sodan arvista ja hävinneen puolen muistamisen vaientamisesta.

00 Etukansi

Tammikuun 1918 vallankaappauksen jälkeen punaiset järjestivät nopeasti Helsingin kansanhuollon ja hallinnon. Punaisen Helsingin historia avautuu mielenkiintoisella tavalla Laura Kolben artikkeleissa ja siviiliväestön kohtalo laajemminkin ensimmäisen maailmansodan Helsingissä Samu Nyströmin kertomana. Oma erikoistumiseni koskee tietokantaa menehtyneistä sekä Santahaminan hautaamisiin liittyvää arkisto-, paikka- ja muistitietoa. Jarkko Kempin artikkeli Helsingistä maailmansodassa antaa tapahtumille kehykset.

500-sivuisen teoksen graafisen ilmeen on suunnittelut ja kirjan taittanut Jussi Leppänen. Hänen persoonallinen otteensa vahvistaa kirjan sanomaa upealla tavalla. Seppo Rustanius on valinnut yli 300 valokuvaa kymmenistä yksityisistä ja julkisista arkistoista. Rustanius on vuosiin 1917 ja 1918 parhaiten perehtyneitä dokumentaristeja Suomessa; kirjaan on löydetty merkittävä määrä aiemmin julkaisematonta kuvamateriaalia. Tekstien selkeyttämisestä on huolehtinut Lisse Tarnanen.

Osoitan nöyrän kiitoksen hankkeen alullepanijoille, kirjan tekijöille sekä Helsingin kaupungin tietokeskuksen johtajalle Asta Manniselle ja erikoistutkija Carl-Magnus Roosille hankkeen mahdollistamisesta. Oman kiitoksensa ansaitsevat Santahamina-seuran vapaaehtoiset ja puolustusvoimien suorittamat Santahaminan hautausten maaperätutkaukset.

http://www.kvartti.fi/fi/artikkelit/helsingin-sotasurmat-1917-1918-tutkimushanke

Haudatut muistot?

Vanhat haavat aukeavat, jos niitä ei hoida. Tällainen haava suomalaisessa kansanmuistissa on ollut vuoden 1918 sisällissota, terrorismi ja koston aalto. Toisille se oli vapaussota, toisille luokkasota. Kukin osallistui vakaumuksensa mukaan.

Kotiseutuliitto_2

2000-luvun alussa julkaistiin useana niteenä Suomen sotasurmat 1914–1922 -tutkimushankkeen tulokset. Tähän liittyen aloitettiin Helsingin kaupungin tukemana erillinen tutkimustyö, joka keskittyisi ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin nimenomaan helsinkiläisestä näkökulmasta, näkökulmasta, joka oli suuressa sotasurmahankkeessa jäänyt kokonaisuuden alle. Erkki Tuomioja kirjoittaa teoksen esipuheessa, että sisällissotia ovat käyneet monet monituiset kansat ja että niiden historian käsitteleminen on välttämätöntä, jotta haavat paranisivat. Hän viittaa Saksan läpikäymään prosessiin, joka tunnetaan nimellä Vergangenheitsbewältikung. Se kääntyy sujuvasti suomeksi käsitteellä menneisyydenhallinta.

Ja sitä varten tämä teos on kirjoitettu ja sitä varten vainajien viimeiset hetket on dokumentoitu, hautapaikat etsitty, kohtalot kirjattu ja muistomerkit pystytetty. Mutta kontekstiksi näille karmaiseville henkilötiedoille kerrotaan koko järkyttävä kertomus Helsingistä ensimmäisessä maailmansodassa.

Ensimmäisessä kappaleessa taustoitetaan maailmansodan olemusta ja sota-ajan Helsinkiä. Venäjän armeijan tukikohtana ja vaihtojoukko-osastojen kotipaikkana Helsinki eli sivussa suursodasta, mutta tokihan sotakin näkyi juuri Venäjän armeijan moninaisina osastoina. Upseerikunta seurusteli eliitin kanssa, musikat kuluttivat aikaansa ainakin valokuvista päätellen ilman huolta, laivasto ankkuroitui satamiin ja kaupungin ympärille rakennettiin linnoitusketjua Pietarin suojaksi – näkyipä työmailla kiinalaisiakin, mikä kaupunkilaisia ihmetytti. Kunnes kaikki räjähti silmille. Pietarista alkanut vallankumous saavutti helsinkiläiset, kun sotaväki lähti mukaan hallitsemattomaan vihanpitoon kiihotettuina, tappoivat upseerinsa ja marssivat kaduilla.

Näihin aikoihin alkoi vallankumous tarttua myös suomalaiseen vasemmistoon. Vuosisadan alussa perustetut punakaartit lähtivät taas liikkeelle ja ottivat kaupungin haltuunsa. Porvarit pakenivat minne kykenivät, valkokaartilaiset häipyivät Pohjanmaalle ja jäljelle jääneet lymyilivät piiloissaan.  Sisällissota raivosi Pohjanmaalta Kannakselle ulottuvalla rintamalla, punaiset vetäytyivät ja jäivät loukkuun Tampereella. Helsingissä pelättiin kahta asiaa: punaista terroria ja punaiset taas saksalaisten maihinnousua. Näin kävikin – terrori lievempänä, mutta sotaan tottuneen armeijan joukot tulivat ja ottivat Helsingin. Osa helsinkiläisistä punakaartilaisista uupui Tampereella, osa jatkoi Karjalaan, jossa jäivät valkoisten vangiksi – ne jotka jäivät. Osa jäi hautoihin, osa pakeni Venäjälle.

Sitten alkoivat vangitsemiset. Valkoinen valta keräsi punavangit vankileireille, joista Helsingissä suurin ja kaamein oli Suomenlinna. Alkoivat tutkinnat ja tutkimatta teloitukset. Vainajat haudattiin sinne sun tänne, suuri osa kuitenkin Suomenlinnan hiekkamaahan. Ja sitten vaiettiin. Vaiettiin, puristeltiin kättä nyrkkiin ja surtiin hiljaa. Ennen kuin seuraavien sotien jälkeen yhteiskunta avartui ja antoi oikeuden muistella julkisesti. Yksi osa tätä muistelua ennen unohdusta on tämä teos. Sen loppusivujen matrikkelit ovat vaikeaa luettavaa: mikä ihmisresurssi tulikaan uhrattua kahden vakaumuksen väliseen ristiriitaan. Mutta monelle saattavat nämä luettelot tuoda lopultakin rauhan – isovanhempien ja näiden vanhempien tarinoiden loppu avautuu ja haavat arpeutuvat ja sitten toivottavasti paranevat unohduksiin.

Teoksen kirjoittajat ovat ammattilaisia ja toimitustyön aikana syntynyt Niemisen luoma kokonaisuus toimii. Valokuvat eri arkistoista ovat julmaa katseltavaa – osin liikuttavaa. Erityisesti vaikeita ovat kuvat, joissa kaartilaisina ovat nuoret, itse asiassa lapset. Mutta kuvitus on historian harrastajalle mielenkiintoista.

Kuten Tuomioja kirjoittaa: ”Toivon (teoksen) vahvistavan tietoihin ja inhimillisiin arvoihin pohjautuvaa yhteistä ymmärrystä ja sitoutumista siihen, etteivät kansakuntaamme tuolloin koetelleiden tapahtumien kaltaiset tilanteet enää missään päin maailmaa voi toistua ja jatkua ilman, että niihin puututaan kaikin käytettävissä olevin inhimillistä kärsimystä vähentävin toimin”.

Suomen kotiseutuliitto 10.11.2015: Haudatut muistot.

Tauno Tukkisen esitelmä henkilötutkimuksen haasteista

Lta tauno Tukkinen-6829Tauno Tukkisen esitelmä Sotasurmamat-seminaarissa 13.9.2015.

Hyvät kuulijat.

Tehtävänäni oli selvittää Helsinkiin haudattujen taisteluissa kaatuneiden punaisten henkilötiedot, kuolinajat ja -paikat. Selvisi että heitä oli 580, joista 450 helsinkiläisiä. Ainakin 320 kaatui Helsingin taisteluissa. Kaatuneista sata on sellaista, joita ei ole Suomen sotasurmat –projektin listoissa. Lisäksi sotasurmaprojektilla on 60 vainajasta epätarkat tai virheelliset henkilötiedot. Myös kuolintiedot ovat projektilla kymmenissä tapauksissa virheelliset vaikka muut tiedot olisivatkin oikeat. Uusia kaatuneita löysin rippikirjoista, lehtien kuolinilmoituksista, muistojulkaisuista, sairaaloiden potilasluetteloista ja kihlakunnanoikeuksien pöytäkirjoista. Ilmoitan myös usein yksikön eli komppanian johon kuollut kuului ja syntymäpitäjän.

Listoissani esiintyy useita sellaisia, joita etsin kirkonkirjoista kauan. Maaliskuun 23. päivänä 1918 Työmies-lehti kertoi, että muuan Lippilä kaatui ja haudattiin seuraavana päivänä Helsinkiin Mäntymäelle. Kuka hän oli? Eräässä lähteessä (VapSA 871) muuan Väinö Väisänen sanoo näin: ”Olettekos te kaikki siellä vielä hengissä Lippilää lukuun ottamatta. Me kävimme katsomassa koleraparakilla hänen ruumistaan. Sinunkin äitisi kävi siellä viime maanantaina sillä hän pelkäsi, että sinä olet siellä kun siellä oli vähän samanniminen kuin sinä. Täällä oli viime sunnuntaina suuret hautajaiset jolloin haudattiin 51 ruumista veljeshautaan Mäntymäelle. Siinä hautajaissaatossa oli soittamassa punakaartin oma soittokunta”.

Pidin todennäköisenä, että Lippilä oli kirjoilla Helsingissä. En häntä kuitenkaan löytänyt rippikirjoista, Helsingin poliisilaitoksen osoitekortistosta enkä kuolleiksi julistettujen joukosta. Sukunimen täytyi siis olla jokin muu. Mikä se voisi olla? Lopulta selvisi, että sukunimi olikin Klippilä eli nimen Lippilä edessä oli kirjain K. Kyseessä oli helsinkiläinen Johan Verner Klippilä (s. 9.10.1888, Tampere). Helsingin Sörnäisten suomalaisen seurakunnan 1930-luvun rippikirjasta hänestä lukee: kuoli 4.3.1918. Kuolleiden ja haudattujen kirjoissa häntä ei ollut eikä häntä julistettu kuolleeksi.

Helsingin Sanomat kertoi huhtikuun 24. päivänä 1918, että Pasilan metsistä oli kaksi päivää aiemmin tuotu Koleraparakille kolme tuntematonta ja yhdeksän nimeltä mainittua vainajaa. Yksi oli Aleksi Heinonen. Kuka hän oli? Sukunimi Heinonen on hyvin yleinen, joten tehtävä oli vaikea. Lopulta selvisi että kyseessä oli Laukaassa 1880 syntynyt Aleksis Miinanpoika Heinonen. Helsingin Sörnäisten suomalaisen seurakunnan 1910-luvun rippikirjassa hänestä lukee: sanotaan kuolleen. Häntä ei julistettu kuolleeksi eikä merkitty kuolleiden ja haudattujen kirjaan.

Helsingin taisteluihin osallistui myös naisia. Heihin kuului 23-vuotias helsinkiläinen Emda Sundström. Hän kantoi kivääriä ja lähti aamulla 12.4.1918 asunnostaan (VROSyA, Aå 316). Sundström kaatui todennäköisesti samana päivänä ja löydettiin ehkä Turun kasarmista ja vietiin Koleraparakille. Hänen nimensä on 20.4.1918 Helsingin Sanomissa, jossa on lähes 300 Koleraparakilla olevaa nimeltä mainittua vainajaa. Sundström jouduttiin julistamaan kuolleeksi eli omaiset eivät häntä Koleraparakilta tunnistaneet tai ilmeisesti edes sieltä etsineet. Olin kopioinut Virallisesta lehdestä vuosina kaikki vuosina 1864–1902 syntyneet kuolleiksi julistetut helsinkiläiset, joita on ainakin 20 000. Tämän listan avulla selvisi mm. Emda Sundströmin henkilötiedot. Hän on yksi niistä kaatuneesta joita SSSP ei tunne. Helsingin taisteluissa kaatunut helsinkiläinen Hugo Östermark on SSSP:n listoissa merkitty valkoisiksi. Todellisuudessa hän kuului punaisiin (Punainen Laivasto). Myös Lempäälän taisteluissa kaatunut 21-vuotias Frans Akko Honkilahdelta kuului punaisiin, vaikka SSSP on merkinnyt hänet valkoiseksi.

Hyvät kuulijat!

Keväällä 2015 Jarmo Nieminen lähetti minulle tarkistusta varten Helsingin vankileireillä menehtyneiden 1 600 henkilön nimet ja kuolinajat. Luettelossa oli useita kymmeniä sellaisia, joiden henkilötiedot eivät perustuneet kirkonkirjoihin. Heitä olivat mm. helsinkiläiset Kalle Salonen ja Jaakko Vuorimaa. Edellinen kuoli 26.5.1918 Suomenlinnassa ja jälkimmäinen 10.6.1918 Katajanokalla. Molemmat haudattiin Johannes Kunilan mukaan Santahaminaan. Kummankaan ikää ei tiedetty. Olin onneksi jo 10 vuotta sitten tutkinut kaikki tällaiset helsinkiläiset. Vielä silloin sai kirkkoherranvirastoissa usein itse tutkia vuoden 1918 ajan kirkonkirjoja mikrofilmeiltä. Selvisi, että Kalle Vihtori Salonen syntyi 1875 Helsingissä. Hänet julistettiin kuolleeksi 1967. Jaakko Vuorimaa syntyi 1866 Helsingissä ja julistettiin kuolleeksi 1958.

Vastaavia tapauksia löytyi muistakin kunnista. Lempääläinen Viktor Mäkelä kuoli vankileiriluettelon mukaan 26.8.1918 ja haudattiin Kunilan ilmoituksen mukaan neljä päivää myöhemmin. Lempäälästä häntä ei löytynyt. Selvisi, että kyseessä olikin ypäjäläinen Viktor Mäki. Vankileiriluettelossa oli ilman syntymäaikaa artjärveläinen Kalle Juhonpoika Malin. Hän kuoli luettelon mukaan elokuun 28. päivinä 1918 Suomenlinnassa. Tutkin Artjärven syntyneiden luetteloa. Sieltä löytyi vuonna 1888 (12.12.1888) Artjärvellä syntynyt Kalle Juhonpoika Malin. Kirkonkirjojen mukaan hän ei kuitenkaan kuollut 1918 vaan vasta 11.8.1965. Vankileiriluetteloissa on siis pahojakin virheitä. Tällaisia ”myöhemmin kuolleita” on muitakin ja niistä on teoksen sivulla 505 mainittu tärkeimmät. Heihin kuuluu 1893 Hartolassa syntynyt Robert Salo. Vankileiriluettelon ja Kunilan mukaan hän oli kirjoilla Helsingissä ja kuoli 26.7.1918 Suomenlinnassa. Selvisi, että hän muutti 1920 Hartolasta Helsinkiin, jossa kuoli vasta 28.8.1978. Tällaisten tapausten selvittely vei aikaa, sillä tietoja tuli etsiä kirkonkirjoista ja varmistaa kuolintiedot seurakunnista. Virkailijat auttoivat, jos tiesin tarkat henkilötiedot. Ainakin kerran muuan virkailija kieltäytyi auttamasta vedoten sadan vuoden sääntöön. Soitin kirkkoherralle. Sainkin sitten haluamani tiedot. Siitä kyllä seurasi se, ettei samaan seurakuntaan enää kannattanut ottaa yhteyttä.

Hankalia tapauksia olivat sellaiset, joista Kunila oli lähettänyt tiedon seurakuntaan, mutta joita seurakunta ei löytänyt. Syy oli yleensä se, että henkilö oli ilmoittanut kotipaikan joka ei ollut sama kuin missä hän oli kirjoilla. Sellainen oli esim. vuonna 1886 syntynyt Anton Mättölä, joka vankileirilistan mukaan oli helsinkiläinen. Todellisuudessa hän oli 1918 kirjoilla Kymissä, jonka rippikirjassa 1910-20, s. 649 sanotaan hänen kuolleen Suomenlinnassa. Kymin kuolleiden ja haudattujen kirjasta häntä ei löydy. Näiden tapausten joukossa on kymmenen sellaista, joita en yrityksistä huolimatta mistään löytänyt. Sellainen oli esim. perämies Toivo Koponen, joka kuoli 21.10.1918 Suomenlinnassa ja Kunilan mukaan haudattiin 25.10.1918. Luettelon mukaan hän oli helsinkiläinen, mutta näin ei ole asia. Helsingin poliisilaitoksen osoitekortiston mukaan hän syntyi 1886 ja oli kirjoilla Hämeenkyrössä tai Kymissä, mutta sieltäkään häntä en löytänyt. Outoa on se, että hän kuoli niinkin myöhään kuin lokakuussa eikä hänestä löydy kuulustelupöytäkirjaa. Käsillä olevassa teoksessa on myös tällaiset nimet mainittu. On näet pieni mahdollisuus, että lukijat saisivat selville ainakin jonkun tapauksen.

On tärkeä käsitellä historian vaikeatkin tapahtumat, apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen

HELSINGIN KAUPUNKI

Apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen

Sotasurmat Helsingissä 1917–1918 -teoksen julkistamistilaisuus

Sunnuntai 13.9.2015 klo 11.00, * Santahamina

 

Lta Ritva Viljanen-6604Hyvä kuulijat, bästa åhörare, naiset ja miehet

Lämmin kiitos tilaisuudesta tuodan Helsingin kaupungin tervehdys juuri tähän tilaisuuteen. Se on minulle kunniatehtävä.

Tack för hedersuppdraget att öppna just den här tillställningen. En viktig rapport har blivit skriven om dem som mötte döden i Helsingfors 1917 och ‑arton. Massgraven i Sandhamn får inte falla i glömska.

Helsingin sotasurmat 1917–1918 –tutkimushankkeen loppuraportti on hieno tulos useiden eri henkilöiden ja tahojen vuosien työstä.

Teos on tärkeä osa Helsingin historia kirjasarjaa. Kirja on Jarmo Niemisen johtaman tutkimushankkeen vuosien työn tulos. Tämä kirja on tehty, jotta Santahaminan joukkosurma ei unohtuisi.

Tutkimushankkeen käynnistämisen taustalla oli Santahaminan joukkohaudan löytyminen 2000-luvun alussa. Vuosien 1917–1918 tapahtumien tarkemmalle selvittämiselle oli tarvetta. Kaupunginvaltuutettu Yrjö Hakanen ja 44 muuta Helsingin valtuutettua tekivät yhteisen valtuustoaloitteen 11.5.2005 Santahaminan joukkohaudan historiasta ja muistopaikasta. Tästä lähti liikkeelle tämä tutkimus.

Taustalla oli myös yleinen historiallinen tiedonintressi, sillä varsinkin Helsingin osalta oli jäänyt tutkimatta Venäjän vallankumoukseen ja Suomen sisällissotaan liittyviä tapahtumia, siis vuosien 1917–1918 surmiin johtaneita seikkoja.

Tutkimusta tarvittiin yhtä lailla inhimillisistä syistä. Vuosina 1917–1918 surmansa saaneiden henkilöiden jälkeläisillä ja muilla sukulaisilla on ollut tarve saada tietoa esivanhempiensa viimeisistä vaiheista ja hautapaikoista.

Kaupungin tuki mahdollisti Helsingin sotasurmat-tutkimushankkeen

Helsingin kaupungin eri toimijat kaupunginmuseo, kaupunginarkisto ja Helsingin kaupungin historiatoimikunta alkoivat vuonna 2005 suunnitella Santahaminan hautausmaan ja vankileirin historian selvittämistä yhdessä Santahamina-seuran ja Yrjö Hakasen kanssa.

Vuodesta 2009 alkaen tutkimushanke sai tukea kaupungin historiatoimikunnalta ja tietokeskukselta. Punavankileirien historian selvittäminen kirjattiin syksyllä 2009 kaupungin seuraavan vuoden budjetin perusteluihin ja budjettiin sisällytettiin ensi kertaa määräraha tähän tarkoitukseen.

Kaupungin rahoitus vuodesta 2009 alkaen on mahdollistanut tieteellisesti korkeatasoisen tutkimuksen. Opiskelijoiden eri lähteistä keräämät tiedot ovat mahdollistaneet surmattujen ja haudattujen lukumäärän ja henkilöllisyyden selvittämisen aiempaa tarkemmalla tasolla. Historian eri osa-alueita tutkineiden ammattilaisten asiantuntemusta hyödyntäen on voitu luoda monitahoinen kuva vuosien 1917–1918 tapahtumista, jossa eri osapuolten näkökulmat tulevat esiin tasapainoisesti. Tutkimustulokset kattavat aiemmassa tutkimuksessa katveeseen jääneitä alueita.

Monipuolisen ja perusteellisen tutkimusraportin lisäksi tutkimushankkeen työn tulokset näkyvät Internetissä julkaistussa menehtyneiden matrikkelissa. Parhaillaan selvitetään, voidaanko tutkimuksen tietokanta julkaista Internetissä kaikkien hyödynnettäväksi. Kaupungin tavoitteena on, että tämä olisi mahdollista.

www.helsinginsotasurmat.fi -matrikkeli

Kuten Erkki Tuomioja on todennut, vuosien 1917–1918 historiaa on nyt mahdollista tutkia vailla poliittista vastakkainasettelua. Olemme edenneet tilanteeseen, jossa vuoden 1917–1918 tapahtumista on tärkeintä saada oikeaa tietoa ja siihen perustuvaa ymmärrystä siitä, mitä tapahtui. Tärkeää on myös tehdä tunnetuksi tutkimustietoa. Nyt julkistettava tutkimusraportti täyttää myös tämän tehtävän.

On tärkeä käsitellä historian vaikeatkin tapahtumat. Aika on antanut meille tähän perspektiiviä ja näköalaa. Asian käsittely on myös eheyttänyt meitä kansakuntana. Emme voi muuttaa historiaa tai pyyhkiä pois tapahtuneita. Meidän on hyväksyttävä kuolleiden karu kohtalo ja toimittava niin, ettei tämä koskaan enää toistu.

On hätkähdyttävää lukea vasta vajaa 100 vuotta sitten Suomen ahdinkoa, jota tänä päivänä näkee vain television uutisfilmeissä. Kirja tuo uuden näkökulman Helsingin historiaan. Se kertoo, mistä tasosta on lähdetty liikkeelle. Suomi oli aidosti köyhä maa ja kirjan kuvien ihmisten katseista näkyy ahdistus päivittäisestä hengissä pysymisestä.

Kirja sisältääkin myös hienoja ja pysäyttäviä kuvia Helsingistä. Kirjan kuvitus tuo sellaisen katsauksen Helsinkiin, joka ei ole meille entuudestaan tuttu. Kuva Helsingistä jäisi puutteelliseksi ilman tämän kirjan kuvaamia ja taltioimia rosoisia historian kohtia.

Suomi on selvinnyt näistä vuosista ja koettelemuksista. Se osoittaa, että myös tämänkin päivän vastaavien kriisien mailla on toivoa.

Det är snart 100 år sedan de traumatiserande händelserna i Finland. Tack vare det långa perspektivet är vi nu redo att behandla dem utan kraftiga politiska förtecken. Den aktuella forskningsrapporten är därför välkommen.

Lämmin kiitos tutkimuksen tekijöille. Lämmin kiitos Jarmo Niemiselle ja koko tutkimushankkeelle. Kiitos kaikille kirjoittajille ja Helsingin kaupungin tietokeskukselle, Kaupungin museolle.

Vaikeneminen ei ole oikea ratkaisu, vaan tämänkin tutkimuksen kautta voimme jatkaa yhteiskunnan ja Helsingin kehittämistä.

Kansa tarvitsee kiihkotonta ja osapuolijaoista irrottautunutta tapahtumien selvittämistä ja arviointia, dosentti Erkki Tuomioja

HELSINGIN KAUPUNGIN HISTORIATOIMIKUNTA

Dosentti Erkki Tuomioja

Sotasurmat Helsingissä 1917–1918 -teoksen julkistamistilaisuus

Sunnuntai 13.9.2015 klo 11.00, * Santahamina

Elämme kasvavassa määrin historiatonta aikaa, mikä tarkoittaa sitä, että ihmisten tietoisuus ja ymmärrys siitä mistä ja miten olemme tulleet siihen missä tänään olemme on paremminkin vähenemässä kuin kasvamassa. Tämän tietoisuuden puute vaikeuttaa tulevaisuudenkin näkemistä ja haltuunottoa ja ruokkii joidenkin postmoderniksi nimittämää tässä ja nyt lyhytjänteisyyttä.

Väite että historiaa tuntemattomat ovat tuomittuja sitä toistamaan voi olla totta tai ei, mutta tietämättömyys lisää mahdollisuuksia joutua historian vangiksi ja sitä väärinkäyttävien poliitikkojen pyrkimysten välikappaleiksi.

Historian ja politiikan välillä on aina ollut monia yhteyksiä, vaikka ei aina tiedostettuja. Nämä yhteydet ja historian käyttö – ja väärinkäyttö – politiikassa ovat paljon vanhempaa perua kuin käsite historiapolitiikkaa, josta ei yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää ole vielä olemassa.

Historia oli keskeisessä roolissa, kun Suomen kansallista tietoisuutta ja valtiollisia instituutioita rakennettiin 1800-luvulla. Vastauksena sortokauden venäläistämispyrkimyksiin 1800-luvun lopulla myös historoitsijat mobilisoitiin todistamaan kuinka keisari Aleksanteri I nosti Porvoon valtiopäivillä v. 1809 Suomen kansankuntien joukkoon ja sitoutui kunnioittamaan Suomen lakeja ja autonomiaa. Suomalaisten historioitsijoiden valtavirran näkemys kanonisoitiin historialliseksi totuudeksi, jota vasta tämän vuosituhannen puolella on voitu kyseenalaistaa ja osoittaa ymmärrystä sille, että venäläisilläkin saattoi olla päteviä argumentteja kritisoidakseen autonomiataistelussa käytettyjä suomalais-nationalistisia tulkintoja.

Myös itsenäistyneessä Suomessa historioitsijoita tarvittiin erilaisten kansallisten pyrkimysten selittämiseen ja tukemiseen. Sotien jälkeen historioitsijoita tarvittiin selittämään Suomen sota-ajan valintoja, mikä tapahtui joskus tavalla joka johti nuoremmat tutkijapolvet upottamaan ns. ajopuuteorian, mutta nykyään ei Suomen sota-ajan politiikan faktojen tai tulkintojenkaan osalta ole aihetta historiasotiin.

Kylmän sodan kausi ja Suomen YYA-suhde Neuvostoliittoon ns. suomettumisilmiöineen ja sen päättyminen ovat tuottaneet uusia historiatulkintojen avauksia ja myös värikkäitä yksittäisiä ulostuloja ja sellaisia käsitteitä kuin ”rähmälläänolo”, mutta eivät silti ole synnyttäneet mitään pysyvämpiä historiantutkijoiden koulukuntien vastakkainasetteluja.

Me suomalaiset olemme onnekkaita

Suomi on ollut onnekas siinä, että meillä ei ole ollut sellaisia vallanvaihdoksia, jotka muualla ovat johtaneet puhdistuksiin ja historian uudelleenkirjoittamiseen. Olemme niitä harvoja maita maailmassa jotka eivät onnekseen ole itsenäisyytensä aikana läpikäyneet äkillisiä tai väkivaltaisia vallansiirtoja. Meillä ei ole myöskään enää jatkosodan päättymistä seurannutta lyhyttä kautta lukuunottamatta ollut historiankirjojen tai muunkaan kirjallisuuden poliittista sensurointia, eikä se tuolloinkaan perustunut uuteen lainsäädäntöön vaan enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseen itsesensuuriin, jonka ensisijainen kohde oli sodanaikainen propagandamateriaali.

Oleellista on, että melkein kaikki omasta menneisyydestämme kertova arkistomateriaali on säilynyt arkistoissa ja kirjastojen kellareissa, mikä on tällekin Helsingin sotasurmat-projektille ollut tärkeätä. Tärkeätä on myös, että myös muissa maissa säilynyt meidänkin tapahtumistamme kerttova arkisto-aineisto on vähitellen tullut avoimempaan käyttöön niissäkin maissa, joissa arkistot ovat olleet suljettuja tai vain valikoivasti käytettävissä.

Lta Erkki Tuomioja-6624_jnicropattu

Sisällissota jätti syvät haavat myös historiotsijoihin

Vuoden 1918 sisällissota jätti suomalaiseen yhteiskuntaan syvät haavat, joita sodan muisteleminen osapuolijuhlineen vielä pitkään ylläpiti. Historioitsijat eivät myöskään puolin ja toisin näiden haavojen lääkitsemistä aina edistäneet, usein suorastaan päinvastoin. Kaunokirjallisuudessa Väinö Linna 40 vuotta ja historiankirjoituksessa Jaakko Paavolainen 50 vuotta tapahtumien jälkeen vauhdittivat osaltaan ymmärrystä ja sovintoa ja sitä, että näitäkin tapahtumia on voitu jo pitkään tarkastella ilman, että sisällisotaan liittyviä tulkintoja ja kannanottoja on enää millään mielekkäällä tavalla haluttu liittää tämän ajan suomalaisia koskettaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai osapuolijakoihin.

Se mitä Suomessa vuonna 1918 tapahtui ei ollut silloisessa eikä myöhemmässäkään maailmassa ainutlaatuista. Onneksi maailmaan on vähitellen syntynyt ja vahvistunut yhteisvastuuta korostava ajattelutapa, joka velvoittaa puuttumaan kaikkiin ihmisoikeusrikkomuksiin ja sotarikoksiin. On perustettu uusi kansainvälinen rikostuomioistuin, jonka tehtävänä on tarvittaessa käsitellä kaikki tällaiset tapahtumat ja varmistaa se, ettei kukaan tällaisiin rikkomuksiin syyllistynyt enää minkään maan oikeusjärjestelmän laiminlyöntien ja toimintakyvyttömyyden vuoksi voi vapautua oikeudellisesta vastuusta.

Kun siis luemme uutisia Ruandasta, Srebdenicasta, Tšetšeniasta, Syyriasta tai Darfurista ja otamme kansainvälisen yhteisön vastuullisina jäseninä kantaa näihin tapahtumiin ja tilanteisiin, emme voi olla näkemättä yhtäläisyyksiä siihen, mitä Suomessa kohta 100 vuotta sitten tapahtui. Joudumme tarkastelemaan nyt myös omaa historiaamme yleisinhimillisten ja velvoittavien kriteereiden valossa.

Historioitsijat ilman rajoja Suomessa

Olin kesäkuussa mukana perustamassa Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -nimistä yhdistystä, jonka tarkoituksena on

  • edistää ja syventää historian yleistä ja monipuolista tuntemusta
  • edistää historiallisen aineiston ja arkistojen avointa ja vapaata käyttöä
  • edistää historian eri näkemysten ja tulkintojen asiallista vuorovaikutusta ja lähentää ristiriitaisia käsityksiä historian kulusta ja tapahtumista
  • myötävaikuttaa siihen, ettei historiaa käytetä ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä, sekä edesauttaa historian käyttöä konfliktien liennyttämisessä ja ratkaisussa

Helsingin sotasurmat

Tämä Helsingin sotasurmat 1917–1918 projekti, jonka tulokset on koottu tähän Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa julkaisuun, on erinomaisella tavalla toteuttamassa niitä tarkoitusperiä, joita Historioitsijat ilman rajoja yhdistyksemme haluaa edistää. Senkaltainen kiihkoton ja osapuolijaoista irrottautunut tapahtumien selvittäminen ja arviointi, jota projektissa on pyritty tekemään on se mitä sekä vanhojen että edelleen jatkuvien konfliktien käsittelemisessä tarvitaan: oikeata tietoa tapahtumista ja tämän tiedon tunnetuksi tekemistä, mutta myös tietoihin ja inhimillisiin arvoihin pohjautuvaa yhteistä ymmärrystä. Ja ennen kaikkea tarvitsemme sitoutumista siihen, että teemme kaikkemme, etteivät vuoden 1918 kaltaiset tapahtumat voi enää missään päin maailmaa toistua ja jatkua ilman, että niihin puututaan kaikin käytettävissä olevin inhimillistä kärsimystä vähentävin toimin.

Teksti Erkki Tuomioja, valokuva Lisse Tarnanen. (Otsikointi toimittajan).

Jotta elämä voi jatkua ja yhteiskunta kehittyä eteenpäin, apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen

Helsingin sotasurmat -tutkimushankkeen päätösseminaari huipentui Santahaminassa muistotilaisuuteen Punavankien joukkohaudalla. Viranomaisseppeleen laskivat Helsingin kaupungin sivistys- ja henkilöstötoimen apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen, Kaartin Jääkärirykmentin komentaja, prikaatikenraali Pekka Toveri ja tutkimushankken johtaja, tietokirjailija everstiluutnantti evp. Jarmo Nieminen. Koskettavan puheen haudalla piti Ritva Viljanen. Tilaisuuden tunnelman seremonisoi Kaartin Soittokunnan signalisti, kersantti Sauli Saurinen. Muistotilaisuuden tallensi valokuvaaja Petri Asikainen. Video on katsottavissa oheisesta linkistä.

Lta seppeleenlasku-7212_jniedit

HELSINGIN KAUPUNKI
Apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen
Puhe Santahaminan haudoilla 13.9.2015


Hyvä saattoväki, naiset ja miehet

minulla on kunnia Helsingin kaupungin puolesta lausua tervehdyssanat tähän muistotilaisuuteen. Koen ylpeyttä siitä, että tämä tilaisuus on järjestetty. Meillä on mahdollisuus tältä osin edelleen jatkaa työtä Suomen yhdenvertaisuuden edistämiseksi ja Suomen kehittämiseksi.

Jag har äran att på Helsingfors stads vägnar framföra en hälsning vid den här minnesceremonin. Jag känner stolthet över att den här ceremonin har ordnats och vi har en chans att fortsätta arbetet med att göra Finlands folk till ett.

Lähes sadan vuoden perspektiivillä voidaan vuosien 1917–1918 tapahtumia muistella eri lailla kuin aiemmin, sillä ensimmäisen maailmansodan kannanotoista ja tulkinnoista on ehditty etääntyä ja aihetta voidaan tarkastella avoimesti.

Olemme koolla osoittaaksemme kunnioitustamme ihmisille, jotka menettivät henkensä sellaisina hetkinä ja sellaisilla tavoilla, että ne koskettavat ja liikuttavat meitä yhä vieläkin. Emme voi muuttaa historiaa tai pyyhkiä pois tapahtuneita. Aika parantaa kuitenkin kaikkia haavoja, niitä kaikkein kipeimpiäkin. Vaikeneminen ei kuitenkaan ole oikea ratkaisu. Meidän tulee pystyä kohtaamaan menneisyyden haamut, jotta voimme jatkaa yhteiskunnan kehittämistä.

Hyvät naiset ja miehet

tällaista tapahtui meillä Suomessa, ja tapahtuu jatkuvasti muualla maailmassa. Kansakunnan omien menneisyyden vaiheiden käsitteleminen on välttämätöntä, jotta elämä voi jatkua ja yhteiskunta kehittyä eteenpäin. Helsingin tänään julkistaman sotasurmat tutkimuksen tarkoituksena on, ettei Santahaminan joukkosurmaa unohdeta.

Helsingin sotasurmista kertovan kirjan kannessa on meille tuttu paikka, kauppatori. Mutta toisenlaisena. Nainen katsoo kohti kuvaajaa ahdistuneena. Vieressä ruumisarkku, jossa vainajan nimilappu. Historia näyttää kuvissa murheelliset kasvonsa. Kuvissa näkyy ihmisten köyhyys ja toivottomuus. Opetus muille sukupolville on, että yhteiskuntaa tulee rakentaa yhteistyössä heikompia unohtamatta. Hyvinvointia ei voi rakentaa ihmisten jyrkän vastakkainasettelun ja eriarvoisuuden varaan.

Sisällissodan jälkeinen suomalainen yhteiskunta on esimerkki siitä, että yhteiskunta voi toipua suuristakin vastakkainasetteluista. Suomi voi näyttää esimerkkiä myös muulle maailmalle, kun välillä näyttää siltä, ettei toivoa sisäisestä rauhasta ole.

Hyvä saattoväki

haluamme kaikki osaltamme hyvittää menneisyyden ikävyyksiä. Pidämme siksi mielessämme menneisyyden opit ja katsomme toiveikkaasti kohti tulevaa. Me pidämme huolta siitä, että sisäiset väkivaltaisuudet eivät enää milloinkaan pääse toistumaan.

Vi vill alla för egen del gottgöra tråkigheter i det förflutna. Vi får lära av det som varit och se framåt med optimism. Ett är säkert: vi ska se till att brödrakriget aldrig någonsin upprepas. Vi ansvarar för att det fattas kloka beslut som tryggar en jämlik välfärd också i framtiden.

Meillä on vastuu viisaista päätöksistä, joilla tasa-arvoista ja yhdenvertaista hyvinvointia turvataan jokaiselle myös tulevaisuudessa.

Seminaarin ilmoittautuneita on 222

Arvoisa vastaanottaja

te,  jotka olette saaneet sähköpostiinne tämän viestin, olette kirjattu ilmoittamienne ystävienne kanssa seminaariin tulijoiksi:

”Tervetuloa sunnuntaina 13.9. Sotasurmat-tutkimushankkeen julkistamisseminaariin ja Helsingin vankileireillä menehtyneiden muistamistilaisuuteen.

Seminaariin on ilmoittautunut 222 henkilöä. Tilaisuus alkaa Santahamina-talolla kello 11:00. Järjestäjien puolesta toivon, että tulisitte paikalle hyvissä ajoin esimerkiksi Herttoniemen metroasemalta laiturista 5 lähtevillä 86B- tai 86-busseilla, jotka lähtevät kello 09:51, 10:11 ja 10:31. Bussimatka kestää noin 15 minuuttia. Myös omalla autolla tulo on mahdollinen. Parkkipaikat sijaitsevat Santahamina-talon ympärillä.

Santahaminan porttivartio tarkastaa tulijoiden ilmoittautumiset. Pyydänkin teitä varaamaan henkilöllisyystodistuksen (vast.) mukaan. Keväällä valmistunut järkälemäinen Santahamina-talo, osoitteessa Santahaminantie 2, sijaitsee saaren päätien varressa noin 200 metrin päässä portilta. Samalla kohdalla on bussipysäkki.

Seminaarivaihe päättyy kello 14:00. Muistotilaisuus Santahaminan punavankien hautausmaalla alkaa kello 15:00 ja kestää noin puoli tuntia.

Tapahtumien välissä on erikseen ilmoittautuneille varuskuntapäivällinen Leijona Cateringin Ravintola Saharassa, joka sijaitsee hautausmaan vieressä. Matkaa Santahamina-talolta varuskuntaravintolaan on 800 metriä. Parkkipaikkojen vähäisyyden vuoksi päivälliselle osallistujia ja muistamistilaisuuksiin tulijoita pyydetään kävelemään em. matka. Päivällis-ilmoittautumisia on vielä mahdollisuus täydentää perjantaihin kello 14 asti. Ateriamaksu, kuin myös kirjatilaukset maksetaan Santahamina-talolla Café Korvikkeen kassalla.

Santahaminan Punavankihautausmaalla muistamistilaisuudessa on läsnäolijoilla mahdollisuus jättää henkilökohtaiset tai edustamansa tahon kukat punavankien hautareliefille viranomaisten seppeleenlaskun jälkeen.

Pukeutumisen toivotaan olevan seminaarissa ja muistamistilaisuudessa hillittyä smart casualia.

 

Parhain terveisin

Jarmo Nieminen
Tietokirjailija

Helsingin sotasurmat julkistamistilaisuus 13.9.2015

Helsingin sotasurmat 1917–1918 –tutkimushankkeen loppuraportti julkaistaan Santahaminassa 13.9.2015 sunnuntaina. Tapahtuma alkaa Maanpuolustuskorkeakoulun uuden luentosalirakennuksen – Santahamina-talon – pääauditoriossa, jossa esitellään raportin keskeisin sisältö kello 11:00–14:00. Tilaisuus päättyy seppeleenlaskuun Santahaminan punavankihautausmaalla kello 15:00–15:30. Tapahtumien välissä on mahdollisuus nauttia lounas hautausmaan välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa Leijona Cateringin Varuskuntaravintola Saharassa.

2015_07_17_9999_90_jniedit_2000px

Ilmoittautuminen ja maksut

Seminaariin ja lounaalle osallistujia pyydetään ilmoittautumaan (etunimi, sukunimi ja syntymäaika) osoitteeseen jarmo.nieminen@helsinginsotasurmat.fi. Vastaukset toivotaan viimeistään torstaina 10.9.2015. Tulijan nimitiedot ja syntymäaika tarvitaan sotilasalueen kulkulupia varten.

Seminaari on maksuton. Tilaisuudessa osallistujille tarjotaan sotilaskotikahvit. Lounasta varten tarvitaan ilmoittautuminen. Seminaarissa on myös mahdollista ostaa Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – Sotasurmat 1917­–1918 -kirjaa. Ilmoittautumisen yhteydessä kirjavarauksen tehneille – 20 %. Lounasmaksu (10 e) ja kirja maksetaan Santahaminatalon Cafe Korvikkeen kassalle.

Seminaarivaiheen ohjelma

11:00–         seminaarin avaus
– Tietokeskuksen päällikkö (2006–2015) Asta Manninen

11:05–         Kaupungin tervehdys
– apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen

11:10–         Miksi tämä tutkimus
– dosentti Erkki Tuomioja

11:20–         Helsinkiläiset vallankumouksen ja taistelujen keskellä
– FT Samu Nyström

11:40–         Sota Helsingissä
– tietokirjailija, HuK Kari Kuusela

12:00–         Oikeudenkäyttö Helsingin vankileireillä
– professori, FT Juhani Piilonen

12:20–         kahvitauko

12:40–         Suomenlinnan vankileireillä kuolleet
– tietokirjailija, everstiluutnantti evp. Jarmo Nieminen ja tietokirjailija, lehtori Tauno Tukkinen

13:10–         Mihin vainajat haudattiin
Jarmo Nieminen

13:30–         Paneelikeskustelu yleisökysymyksineen
14:00           – sotasurmien kirjoittajat

2015_07_17_9999_2_jniedit_2000px

Muistotilaisuus hautausmaalla

Järjestyminen hautausmaalle kello 15:00 mennessä.

  • 15:00 hymni Vaipuos helmaan …
    – Kaartin Soittokunnan signalisti kersantti Sauli Saurinen
  • muistopuhe
    – Helsingin kaupungin edustaja, apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen
  • seppeleen lasku ja iltasoitto
    –apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen (Helsingin kaupunki), prikaatikenraali Pekka Toveri (Kaartin Jääkärirykmentti) ja tietokirjailija, everstiluutnantti evp. Jarmo Nieminen (Helsingin sotasurmat tutkimushanke).
  • järjestöjen ja kansalaisten kukkamuistamiset

Tiedustelut

jarmo.nieminen@helsinginsotasurmat.fi. Lisätietoja www.helsinginsotasurmat.fi. Paneelille osoitettavat yleisökysymykset pyydetään jättämään ilmoittautumisen yhteydessä.

 

Demokraatti: Tutkimushanke selvitti Helsingin sotasurmat vuosina 1917-1918

Ilkka Yrjä
Demokraatti
2.9.29015

”Selvitimme lähes 2 500 kuolemaa. Lähes jokaisen hauta pystyttiin paikantamaan.”

x Demokraatti 02.09-1

– Suomen tulee selvittää omat vaikeat vaiheensa. Ideologisesti vapaasti ja monista eri näkökulmista, sanoo tietokirjailija, everstiluutnantti evp. Jarmo Nieminen.
Hän näyttää itse esimerkkiä johtamallaan tutkimushankkeella Helsingin sotasurmista vuosina 1917 ja 1918. Takana on urakka, jota voi ylisanoihin sortumatta kuvata palvelukseksi kansakunnan yhteiselle muistille.

Sisällissodassa verisine jälkinäytöksineen sai surmansa lähes 2 500 henkilöä Helsingin seudulla. Pääkaupunkiseudun sotasurmia koskevat tiedot on nyt koottu koviin kansiin yli 500-sivuiseksi teokseksi sekä omille verkkosivulleen www.helsinginsotasurmat.fi. Tarkoituksena oli selvittää Venäjän vallankumouksen ja Suomen sisällissodan tapahtumissa nykyisen Helsingin alueella kuolleiden tai haudattujen henkilöiden kuolin- ja hautaustiedot sekä niihin liittyvät tapahtumat. Tutkimushankkeen loppuraportti julkistetaan 13. syyskuuta Santahaminassa, joka on aiheen kannalta keskeinen paikka. Helsingin vankileireillä kuolleet punaiset haudattiin pääasiassa Santahaminaan. Siellä toimeenpantiin myös teloituksia.

Joukkohauta jäi
lentokentän alle

Sateisen harmaana elokuun perjantaina Santahaminan punavankihautausmaan näkyvin maamerkki on Uuno F. Inkisen suunnittelema muistomerkki puistoalueen keskellä. Muistomerkki paljastettiin sotien jälkeen syyskuussa 1949.
Joukkohaudan alue jäi jo 1920-luvulla lentokentän alle. Maa peitettiin uudella maa-aineksella ja tasoitettiin. Hautausmaa rajattiin uudestaan lentokentästä kymmenen vuotta myöhemmiin.
Muutoksissa konkreettiset merkit vuoden 1918 traagisista tapahtumista katosivat vuosikymmeniksi. Alkuperäisistä hautamerkeistä ei ole mitään jäljellä.
Niemisen mukaan kansakunnan on tunnettava menneisyytensä osatakseen johtaa siitä itseään tulevaisuuteen.
– Ne, jotka kieltävät menneisyytensä, joutuvat aina vaikeuksiin, hän sanoo sateen ympärillä ropistessa Santahaminan mäntyihin.
x Demokraatti 02.09-2 1

Aloitteelle kannatus
yli puoluerajojen

Sotasurmahanke lähti liikkeelle poliittisen päätöksenteon pohjalta. Jarmo Nieminen on toisen kauden helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu (kok.) ja toiminut aiemmin Sotahistorian laitoksen johtajana.
– Valtuusto edellytti, että nämä asiat selvitetään ja nimet tuodaan julkisuuteen, hän valottaa taustaa.
Santahaminan joukkohauta oli 2000-luvun alussa julkisuudessa, ja siinä yhteydessä esiintyi huhuja, epätarkkuutta ja suoranaista virhetietoa.
– Oli selvittämättä, missä laajuudessa Santahamina oli toiminut Helsingin vankileirien hautausmaana.
Vuonna 2005 valtuutettu Yrjö Hakanen (kom.) teki aloitteen Santahaminan joukkohaudan historian selvittämisestä ja muistopaikan kehittämisestä. Aloitteen allekirjoitti 44 helsinkiläisvaltuutettua yli puoluerajojen. Myös Santahamina-seura aktivoitui asiassa.
Hakanen uudisti aloitteen seuraavana vuonna valtuutettu Tero Tuomiston (sd.) kanssa. Ymmärrystä tuli, mutta vähemmän konkreettista tukea. Vuodenvaihteessa 2006-2007 alkoi tapahtua. Helsingin kaupungin Tietokeskuksen johtaja Asta Manninen pyysi allekirjoittajiin lukeutunutta Niemistä laatimaan tutkimussuunnitelman ja käynnistämään tutkimustyön.
x Demokraatti 02.09-2_Page_2

”Ilman Kunilaa tämä
ei olisi onnistunut”

Nieminen sai palkattua projektiin avustajiksi yliopiston historian laitoksen opiskelijoita kolmena kesänä.
– Skannasimme kaikkien Helsingin leirien vankileirikortit, 36 000 korttia, hän kertoo.
Kiitos Suomenlinnan leirin vankilapastorin Johannes Kunilan järjestelmällisyyden, tiedot olivat tallella. Kun kortin kääntöpuolikin kuvattiin, se merkitsi 72 000 skannausta.
– Kirjoita juttuusi, että Nieminen on valmis esittämään Kunilalle nimettävää tietä tai aukiota Helsinkiin. Hän on tehnyt niin paljon ihmisten eteen vankilapastoriaikanaan, Nieminen suitsuttaa.
– Kunila organisoi kaiken. Jokaisesta kuolleesta hän lähetti kuolinilmoituksen kotiseurakuntaan ja omaisille. Vielä leirien toiminnan päätyttyä pastori etsi lehdissä kuulutuksella Suomenlinnassa kadonneita. Syksyllä 1919 Kunila luovutti päiväkirjansa vankilaviranomaisille.

x Demokraatti 02.09-3 1

Lähes 2 500 ihmisen
kohtalo selvitettiin

– Selvitimme kaiken kaikkiaan 2 500 kuolemaa, Nieminen toteaa.
– Ja lähes jokaisen hauta pystyttiin paikantamaan.
Suomenlinna erosi pienemmistä Helsingin leireistä (Isosaari, Katajanokan Merikasarmi ja Santahamina) siinä, että se oli valtion asettama. Vuoden 1918 loppuun saakka Helsingin vankileirillä (Suomenlinna ja muut yhdessä) oli kirjoilla yli 17 000 vankia. Keskikesällä 1918 luku oli huipussaan: 13 000. Useimmat kuolivat leireillä ”kuihtumalla pois” – kuten sanottiin – käytännössä nälän ja sairauksien heikentämään. Ruumiit vietiin proomuilla Santahaminaan haudattaviksi. Suomenlinnassa menehtyi 1 600 punavankia. Heistä noin 1 300 haudattiin Santahaminaan. Reilu sata haudattiin Malmille,  pieni määrä Isosaareen ja osa hautauksista on selvittämättä.
x Demokraatti 02.09-3_Page_2

Eri näkökulmilla prisma
sisällissodan tapahtumiin

Kun selvitystyö oli tehty, Nieminen keräsi teoksen kirjoittajaryhmän.
– Halusin mukaan kirjoittajia vasemmalta ja oikealta, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. Jokaiselle annoin saman tutkimuskysymyksen. Hänen tuli lähestyä omasta näkökulmastaan tapahtumia. Vaatimus oli, että jokaisen tuli historiantieteen menetelmin pystyä perustelemaan kantansa.
– Tästä syntyi läpileikkaus, ikään kuin prisma, sisällissodan tapahtumiin.
Nieminen painottaa, ettei vuosiin 1917–1918 ole olemassa  yhtä oikeaa näkökulmaa.
– Ei ole yhtä totuutta. Myös Helsingissä kaikki riippuu siitä, kenen näkökulma valitaan.
Teoksessa lähdetään liikkeelle ensimmäisestä maailmansodan syttymisestä vuonna 1914. Tutkittavat surmat alkavat maaliskuun vallankumouksesta 1917 ja Helsingin upseerisurmista.
Erityismaininnan ansaitsee Jussi Leppäsen teokselle luoma ulkoasu ja Seppo Rustaniuksen panos kuvatoimittajana. Hän on valinnut sivuille yli 300 valokuvaa kymmenistä julkisista ja yksityisistä arkistoista. Osa kuvista on aiemmin julkaisemattomia.

 

Aineisto saatava tutkijoiden käyttöön

Jarmo Nieminen toivoo, että tutkimusaineisto voidaan viedä avoimena tietokantana verkkoon tutkijoiden käyttöön ja kaikkien kiinnostuneiden hyödynnettäväksi.

– Siihen tarvitaan vaan rahaa, sellainen 10 000 – 15 000 euroa. Ainakaan vielä ei ole löytynyt rahoitusta. Sukututkimus on Suomessa niin suosittua, että kysyntää tälle aineistolle varmasti on. Sopiva seuraava askel raportin julkistamisen jälkeen olisi Niemisen mielestä Helsingin kaupungin sivuille tuleva sähköinen In memoriam -taulu.

– Ei varmaan lähdetä rakentamaan mitään graniittiseiniä, vaan tehdään moderni systeemi, missä kansalaiset pääsevät näkemään tämän, hän suunnittelee.
Nieminen toivoo myös, että Helsinki-tutkimus rohkaisee Suomen muita paikkakuntia tutkimaan omaa paikallishistoriaansa sisällissodan ja sen jälkeisten vankileirien ajoilta.

Tutkimushanke julkistetaan Santahaminassa

Helsingin sotasurmat 1917–1918 –tutkimushankkeen loppuraportti julkaistaan Helsingin Santahaminassa 13. syyskuuta. Tapahtuma alkaa Maanpuolustuskorkeakoulun uuden luentosalirakennuksen, Santahamina-talon, pääauditoriossa, jossa esitellään raportin keskeisin sisältö kello 11–14. Seminaarissa käyttää puheenvuoron muun muassa Erkki Tuomioja, joka on kirjoittanut esipuheen Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – Sotasurmat 1917­–1918 -kirjaan.Tilaisuus päättyy seppeleenlaskuun Santahaminan punavankihautausmaalla kello 15–15.30. Tapahtumien välissä on mahdollisuus nauttia lounas hautausmaan välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa Varuskuntaravintola Saharassa omakustannushintaan.

Seminaariin ja lounaalle osallistujia pyydetään ilmoittautumaan (etunimi, sukunimi ja syntymäaika) osoitteeseen jarmo.nieminen@helsinginsotasurmat.fi. Vastaukset toivotaan viimeistään sunnuntaina 6.9.

Seminaari on maksuton. Tilaisuudessa osallistujille tarjotaan sotilaskotikahvit. Seminaarissa on myös mahdollista ostaa Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – Sotasurmat 1917­–1918 -kirjaa (Gummerus). Ilmoittautumisen yhteydessä kirjavarauksen tehneille – 20 prosenttia. Tiedustelut: jarmo.nieminen@helsinginsotasurmat.fi. Lisätietoja www.helsinginsotasurmat.fi.

Minkälainen sotaoloissa menehtyneiden tietokannan tulisi olla

Ohessa on Jarmo Niemisen alustus Kansallisarkistossa 8.11.2013.

”Millainen sotaoloissa menehtyneiden kansallisen tietokannan tulisi olla? Arkistolaitoksella on useita tietokantoja sotaoloissa menehtyneistä. Niiden yhtenäistämistä, yhteen liittämistä ja uusilla toiminnoilla varustamista suunnitellaan. Mitä hankkeessa tulisi huomioida ja mitä ominaisuuksia uuden tietokannan sisältää? Helsingin sotasurmat 1918 -hankkeen johtaja Jarmo Nieminen”

Santahaminan punavankihautausmaa 28.8.2015

Hautausmaa sijaitsee Santahaminan keskushietikon, Saharan,  länsireunalla. Varsukunnan ruokalaan, Leijona Cateringin ylläpitämään Ravintola Saharaan on matkaa 100 metriä. Perjantaina 28. elokuuta hautausmaahna tutustui Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen kurssi.

Kuvat Jarmo Nieminen
IMG_9258 IMG_9261 IMG_9264 IMG_9338 IMG_9360

Miten Suomenlinnan vankileirien kuolin- ja hautastiedot koottiin

Helsingin sotasurmat –tutkimushankkeen päätehtävänä oli selvittää, ketkä Suomenlinnan vankileireillä (Suomenlinnan saarilla, Katajanokalla, Santahaminassa ja Iso-Mjölössä) menehtyneistä haudattiin Santahaminaan.

Työn lähtökohdaksi otettiin 2000-luvun alussa laadittu valtakunnallinen Suomen sotasurmat 1914–1922 -nimitiedosto. Helsingin tietojen varmistamiseksi luotiin tietokanta, jota varten skannattiin ja analysoitiin Kansallisarkistossa säilytettävät Suomenlinnan vankileirien vanki-, sairaala- ja kuolinkortistot. Työn tuloksena syntyi tietokanta 17 150 vangista. Osoittautui, että tuhansille vangeilla laadittiin useampia kortteja, kun heitä siirrettiin vankileirien eri yksiköihin tai osastoihin. Skannauksista syntyi yli 70 000 tiedoston tietokanta, jonka varmuuskopio luovutettiin Kansallisarkistolle.

Edellä kerrottu tietokanta yhdistettiin vankilapastori Johannes Kunilan kirjauksiin Suomenlinnan vankileireillä kuolleista, Suomen sotasurmat -tutkimushankkeen julkaisemiin tietoihin ja aiemmin julkaisemattomiin Santahaminan hautausmaapäiväkirjan tietoihin.

Suomenlinnan vankileireillä menehtyi yli 1 550 punavankia. Lisäksi voidaan osoittaa noin 50 henkilön kuolleen vankileiriltä vapautumisen jälkeen leireiltä saatuihin sairauksiin ja aliravitsemuksen seurauksiin.

Tämän tutkimushankkeen tuloksena varmistuttiin 1 554 vainajan henkilöllisyydestä, jotka kuolivat vankileirien aikana. Heistä 1 318 voidaan osoittaa haudatun Santahaminaan ja 106 vainajaa Malmille. Kyseiset vainajat on ryhmitelty tässä teoksessa matrikkeleihin vankileireittäin (Suomenlinna, Katajanokka, Iso Mjölö, Santahamina ja muualla kuolleet), keväällä teloitetut, valtiorikosylioikeuden päätöksellä teloitetut ja Santahaminaan haudatut Venäjän kansalaiset.

 

Selvitystyön tulos

Selvitystyön tuloksena syntyi myös matrikkeli 125:stä omaisille luovutetusta vainajasta. Heistä suurin osa toimitettiin Santahaminan hautausmaan kautta. Osa vainajista kaivettiin ylös Santahaminan paalumaasta ja luovutettiin omaisille.

Suomenlinnan leirien kaukaisimmat kuolemat tapahtuivat Porkkalan edustalla olevalla Makelon [Mäkiluodon] linnakesaarella. Saaressa menehtyneistä kolmesta punavangista kaksi haudattiin Santahaminaan ja yksi luovutettiin omaisille. Helsingin kuritushuoneella, Helsingin poliisikamarilla, Pasilassa ja Kirurgisessa sairaalassa kuoli ainakin 15 punavankia. Heidän hautaamisestaan Santahaminaan ei löydetty merkintöjä käytössä olleista lähteistä, paitsi Mäkiluodossa menehtyneistä.

Katajanokalla kuoli ainakin 38 punavankia. Heistä 15 haudattiin Santahaminaan. Muiden hautauspaikka jäi selvittämättä, ollen todennäköisemmin muu kuin Santahamina. Useat heistä (ainakin 11) oli haudattu Malmin hautausmaalle. Mjölössä [Isosaaressa] ja Suomenlinnassa menehtyneistä Venäjän kansalaisista 72 haudattiin Santahaminaan. Santahaminaan haudattiin myös kaksi liivinmaalaista ja kaksi latvialaista leireillä kuollutta.

Santahaminan vuoden 1918 hautauksista hautauspäiväkirjatiedot ovat tallella elokuun 8. päivästä lähtien. Kyseisestä päivästä alkaen on päiväkirjassa kirjaukset 598 hautauksesta. Lukuun sisältyy 52 Santahaminan kautta tapahtunutta vainajan noutoa tai lähettämistä omaisille.

Tämän julkaisun matrikkelissa on poikkeamia verrattuna Valtioneuvoston Suomen sotasurmat -projektin kokoamiin tietoihin. Näissä tapauksissa tutkimushankkeen matrikkeliryhmä on lukuisten selvitysten jälkeen päätynyt hautaustoimintaa johtaneen vankilapastori Johannes Kunilan, hankeen aikana tuotetun Suomenlinnan vankikortistot -tietokannan ja Santahaminan hautausmaapäiväkirjan tietoihin sekä Isosaaren osalta Harry Halénin ja erillistarkasteluissaTauno Tukkisen kokoamiin kirkonkirjalähteisiin.

2000-luvun alun valtakunnallinen sotasurmahanke ei käyttänyt lähteinään Suomenlinnan vankilapastorin laatimia muistiinpanoja eikä kuolinilmoituksia ja Santahaminan hautauspäiväkirjaa. Se on yksi syy, miksi nyt esitettävät tiedot poikkeavat kuolleiksi listattujen osalta Suomen sotasurmat 1914–22 -projektin tuloksista.

Kunilan merkitys

Vankilapastori Johannes Kunila teki ansiokkaan työn kirjatessaan ylös Suomenlinnan leireillä kuolleet ja Santahaminaan haudatut sekä yrittäessään selvittää vielä leirien päättymisen jälkeenkin, ketkä Suomenlinnassa olivat kuolleet. Hänen työnsä ansaitsee kiitoksensa verrattuna muiden vuoden 1918 ”valtiorikosvankileirien” toimintaan.

339 OMA_HI_548_Kunila_Johannes_cropattu

Kunilallakin tapahtui virheitä. Moni vangeista ei tien- nyt kotiseurakuntaansa (kirjoillaoloseurakuntaansa). Toiset eivät tienneet omaa ristimänimeänsä, kun heidät kirjattiin Suomenlinnaan vangiksi. Näiden henkilöiden henkilötietojen varmistaminen jatkuu edelleen. Kunilalla oli hyvät tiedot vainajista, jotka hän siunasi Santahaminan hautausmaalle, mutta vajavaiset tiedot erityisesti Katajanokalta ja kaupungista sekä Suomenlinnan leiriyksiköistä kaupungille toimitetuista ja mitä ilmeisimmin Malmille haudatuista vainajista.

Merkintä ”haudattu” tarkoittaa hautausta Santahaminaan. Jos lähdemainintana on (Kunila A+B) tai (SSSP, Kunila B) niin henkilö on katsottu haudatuksi Santahaminaan, kuten myös niiden vainajien osalta, jotka on kirjattu Santahaminan hautausmaapäiväkirjaan. Rajatapauksissa tiedot on varmistettu Suomenlinnan vankileirikortistojen tietokannasta.

Matrikkelissa esitetyt Santahaminan hautausmaan paalutiedot on kirjattu Santahaminan hautausmaapäiväkirjan merkintöjen mukaisesti, kuten myös Kunilan kirjaamat Iso Mjölössä kuolleiden henkilöiden arkkujen numerot.

LÄHTEET

Johannes Kunila: Luettelo Suomenlinnan vankilan kuolleista. TA.

Johannes Kunila: Suomenlinnan vankileirissä kuolleet ja Santahaminaan haudatut. KA.

Kalleinen, Kristiina: Iso-Mjölön venäläisvankien kohtalot sekä Helsingissä teloitetut venäläiset.Teoksessa Venäläissurmat Suomessa 1914-22. Osa 2.2. Sotatapahtumat 1918–22. Toimittanut Lars Westerlund. Valtioneuvoston julkaisusarja 3/2004.

Kalleinen, Kristiina: Oulun vangittujen venäläisten kohtalot. Teoksessa Venäläissurmat Suomessa 1914-22. Osa 2.2. Sotatapahtumat 1918–22. Toimittanut Lars Westerlund. Valtioneuvoston julkaisusarja 3/2004.

Kalleinen, Kristiina: Tornion tapahtumat ja venäläiset kevättalvella 1918. TeoksessaVenäläissurmat Suomessa 1914-22. Osa 2.1. Sotatapahtumat 1918–22. Toimittanut Lars Westerlund. Valtioneuvoston julkaisusarja 2/2004.

Loima Jyrki: Raudun taistelu ja venäläiset 1918. Teoksessa Venäläissurmat Suomessa 1914-22. Osa 2.1. Sotatapahtumat 1918–22. toimittanut Lars Westerlund. Valtioneuvoston julkaisusarja 2/2004.

Mjölön vankileirissä kuolleet ja Santahaminaa haudatut. Sisältyy Johannes Kunilan listaukseen Suomenlinnan vankileirillä kuolleet ja Santahaminaan haudatut. KA.

Santahaminan hautauspäiväkirja. Hämeenlinnan vankilamuseo.

Suomen Sotasurmat 1914–1922. Vuosina 1914–22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto.http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main.